Meitä kokoontui runon ja lausunnan asian ääreen RunonYstävät ry:n 10-vuotisjuhlaseminaariin Joensuuhun uteliaan innostunut joukko antamaan ja kuulemaan lausuntoja lausunnasta lauantaina 10.11. Alustajina olivat lausuja, opetusneuvos Anna-Liisa Alanko, runoilija Jouni Tossavainen, näyttelijä Kaija Pakarinen, arkkitehti, cityboss Jouni Töyrylä ja minä Lausujain Liiton edustajana. Luettiin myös runoilija Arja Tiaisen tervehdys seminaarille ja koettiin Runon Ystävien täsmäiskuna Ilpo Tiihosen ja Hannu Kankaanpään lausunta-aiheisista runoista valmistama esitys. Yleisöäkin oli jo aamukymmeneltä paikalla runsaasti ja lisää saapui päivän mittaan. Tällä kertaa myös tiedotusvälineet olivat kutsun kuulleet.

Millaisia näkökulmia Joensuussa kuultiin? Runous on tiivistynyttä kauneutta, sanoi Kaija Pakarinen. Kaija korosti tekstin ensisijaisuutta sekä näyttelemisessä että lausumisessa: esiintyjän tehtävä on välittäjän, läpäisijän tehtävä. Esiintyjän on siirrettävä näyttämisen tarpeensa syrjään, että kauneus voi välittyä. Jouni Tossavainen väitti, että ihmiset eivät todellisuudessa halua kuulla omaa ääntään vaan jonkun toisen äänen, äänen joka puhuttelee. Tuon voisi ymmärtää runojen esittämisen perusteluksikin. Jouni kutsui leikillisesti runoilijaa paperityöläiseksi ja ammattiesiintyjää leipäpapiksi. Esitystilanteessa runoilijan viesti ei välity paperilta vaan tarvitaan teatterin kieltä. Runoilija ilmaisi näin runoilijoiden tarvitsevan runojensa välittäjiä. Hän ei myöskään nähnyt muita kuin käytännön esteitä lausujien ja runoilijoiden yhteistyölle. Yhteisymmärrys lausunnan pönäkkyyden aikojen päättymisestä oli tilaisuudessa rikkumaton. Anna-Liisa Alanko toivoi lausuja -nimikkeen korvaavan kalsean lausuntataiteilija -muodon. Hän myös ehdotti seminaarille, että Pohjois-Karjalasta tehtäisiin uudelleen runon ja laulun maa. Myöhemmin yleisöstä esitettiin jälleen kerran kysymys, eikö koko lausunta -sanasta jo voitaisi luopua. Kaija puolusti lausuntaa: se on suullisen kulttuurin perinnettä joka kantaa alueellisia, myyttisiä merkityksiä, kielen ja sanankäytön rikkautta: se kuulostaa voimakkaalta, enemmältä kuin esittäminen ja teatteri, elämältä. Arja Tiainen muistutti että ellei runo kosketa lausujaa, ei yleisökään innostu. Alkuelämys, runon kosketuksen kokemus on merkittävä lähtökohta runon esittämiselle. Siitä syttyy polveileva prosessi, todistivat sekä Anna-Liisa että Kaija.

Omassa puheenvuorossani aamutuimaan toivoin seminaarin keskustelevan siitä, miten lausujat voisivat tulevaisuudessa olla yhteisö, joka ratkoo elävän taiteellisen toiminnan kysymystä ennakkoluulottomasti ja mielikuvituksellisesti ja miten edistäisimme lausumistyötä, ammattilausujuutta. Niistäkin puhuttiin, ja moni kertoi havainneensa, miten monta sorttia tämänpäiväinen lausunta voi olla.

Ihmiset tarvitsevat ja haluavat toisinajateltua, toisin havaittua ja ymmärrettyä, runouden kosketuspintaa. Intiimit taidemuodot vain eivät nyky-yhteiskunnassa nauti taiteen perusoikeuksista: toimintaedellytyksistä, näkyvyydestä ja arvostuksesta, jotka trendistä ja ilmiöstä toiseen laukkaavassa maailmanmenossa näyttävät takaavan toinen toisensa ja puuttuessaan estävän toinen toisiaan. Lausujien, ja Lausujain Liiton, vaikeana tehtävänä on luoda tiloja, joissa runous puhkeaa ihmisääneksi, leikiksi, rakkauden, kauneuden tai outouden kosketukseksi ja toisin kohtaamisen mahdollisuudeksi ja luoda myös tiloja yhteisön vahvistumiselle. Lausujien tehtävä on puolustaa näitä ihmisyyden ulottuvuuksia toiminnassaan olemalla yhteisö niin, että olisi yhä ja taas mahdollista kysyä kuten Neruda (2003), toisin: Uskotko että dromedaarit / säilyttävät kuuta kyttyrässään? Ja että olisi yhä ja aina mahdollista kuulla se kaiku, elämän kääntöpuoli, jonka Manner (1980) asettaa proosan vastakohdaksi: Proosa olkoon kovaa, se herättäköön levottomuutta. Mutta runo on kaiku joka kuullaan, kun elämä on mykkää.

Solistisen lausuntataiteen kultakausi ajoittuu suomalaisuutta korostaneen kulttuuriaallon vanaveteen 1900-luvun puolivälin tietämiin. Säkenöivien lausujapersoonien numeroista siirryttiin modernismin myötä kuusi- ja seitsemänkymmentäluvuilla varsin toisentyyliseen esittämiseen. Samaan aikaan kun tauko tuli lausunnassakin tärkeäksi ilmaisukeinoksi ja loppusointu joutui pannaan, lausunta sai kulttuuriradikalismin kuohuissa korkeakulttuurisen ja elitistisen leiman ja sijoitettiin omaan lokeroonsa. Runon esittämisen trendit ovat historiallisesti myötäilleet runouden virtauksia. Joensuun seminaarissa muistettiin ammoin tuskastuneen runoilijan parahdus, että runo olisi lausumatta paras, muttei siitä kukaan varsinaisesti enää innostunut eikä monikaan muista kenen suusta parahdus oli päässyt. Nyt kaksituhattaluvulla lausunnan tilanne on epämääräinen, etten sanoisi vähäverinen. Runoilijat eivät varsinaisesti enää hyljeksi lausujaa, mutta harva riemastuukaan. Lausujat eivät varsinaisesti ole poistuneet lokerostaan, vaikka ryhtiliikettä voi havaita. Teatterin ja lausunnan välillä vedetään kissanhäntää, jos viitsitään. Jupinaa keski-ikäisistä tädeistä tekemässä runohömppää kuuluu aina vaan, vaikka tädit on aikaa sitten tunnustettu yhteiskunnallisesti merkittäväksi resurssiksi ja hömppä, se on korkeammassa kurssissa kuin koskaan. Ikävästi vakiintunut lausujuuden lieveilmiö onkin yhteisön hajanaisuus ja näkyvyyden puute, johon syyllisiä täytyy etsiä myös mediasta ja asiantuntijuuden hiipumisesta, mutta johon ovat syyllisiä tekijät itsekin. Ikään kuin lausunnan ympärillä olisi kehä, jonka vangiksi on jääty ja suojiin käperrytty. Lokerosta pitää astua ulo, maailma pitää päästää sisään. Toisten kautta voi tuntea itsensä ja tässä tapauksessa lajinsa. Vanhat määritelmät ja kaiken pelko rajoittavat ja eristävät erilaiset runon rakastajat suotta toisistaan.

Jouni Töyrylä pohti seminaaripuheenvuorossaan ihmisen mittakaavaa kaupunkiarkkitehtuurissa ja kertoi lähtökohdakseen, että ihminen on rakkautta etsivä paimentolainen, joka tahtoo levähtää ollakseen hetken onnellinen. Niitä, runon paikkoja, hän haluaa luoda kaupunkiin. Rakentaminen on runoutta, hän sanoi. Ymmärsin hänen tarkoittavan erityisesti muutakin kuin talonrakentamista. Kun vielä yleisön puheenvuorot ja kysymykset täydensivät kuvaa runouden ja lausunnan merkityksistä ihmisille, päivästä Carelicumin auditoriossa jäi sellainen maku, että kokoontuminen yhteen voi olla iso teko, ja lausunnan parissa se on juuri nyt merkittävä asia. Toiminta poikii toimintaa. Sellaista syntyy kun on yhteiseen hiileen puhaltava porukka, taitoa, iloa ja uskoa. Minulle pääkaupungista osallistujalle se synnytti kokemuksen, että marginaali ja keskiö voivat kääntyä hetkessä ylösalaisin. Sain muistutuksen, että marginaali on paitsi hyvä paikka ajatella sitä mitä pitää tärkeänä, myös paikka jossa syntyy tapoja tehdä ja toimia, paikka jota kulttuuri ja ihmisyys tarvitsevat. Marginaali on sitäpaitsi paikka korvien välissä, se on mielentila. Terveisiä Joensuusta: kukin pitäköön marginaalistaan huolta.

Ja sitten kielenkannat kohti Lausujain Liiton seitsemättäkymmenettä toimintavuotta! Veikko Sinisalo-kilpailu järjestetään pitkän tauon jälkeen maaliskuussa Helsingissä. Tarkemmat tiedot löytyvät näiltä sivuilta oman linkin takaa. Juhlaillallisiakin on toivottu. Lähtölaukaus juhlavuodelle on kuitenkin Temppeliaukion kirkon perinteinen itsenäisyyspäivän matinea. Tapahtumassa voi kuulla muiden muassa nuoria jäseniämme ja viimeisimpiä Sinisalo-kilpailun voittajia suomalaisen luontosuhteen äärellä, runon työssä, otsikolla Ihmisen luonto. Tapaamisiin Temppeliaukion kirkossa 6.12. klo 16.30.

Marraskuussa 2007
Helka-Maria Kinnunen
varapuheenjohtaja

Edellinen kolumni
Veikko Happonen: Ihanneyleisö