Lausujalle yleisön kohtaaminen on useinkin kuin ensitreffeille menisi: värinöitä riittää, on hätä ja onnen odotus. Kohtaamisen jälkeenkään ei aina voi olla tuntumasta varma. Vastapuoli voi osoittaa kiinnostuksensa heti kättelyssä mutta jäädä lopulta etäiseksi; toisaalta hiljaisuus ja pidättyvyys voivat kätkeä kestävän myönteisen latauksen.

Viime vuosina olen esiintynyt useasti laitoksissa oleville vanhuksille. Tämä työ on ollut lähes aina selkeästi palkitsevaa ja jättänyt hyvän mielen, jonka uskon molemminpuoliseksi.

Laitoskierteeni, joka yhä jatkuu, oli aluksi osana laajempaa projektia (HAKKU-projekti, Terveyttä ja hyvinvointia kulttuurista 2004 - 2006, Mikkelin ammattikorkeakoulu), joka todella osoitti kulttuuritoiminnan tarpeellisuuden. Voit itse kuvitella: Podet pitkäaikaisesti vaivojasi ja olet huolinesi yksin. Kun tulee tilanne, vaikkapa runoesitys, joka osuu yksiin aivan toisenlaisten sisäisten kokemusten ja tuntojen kanssa, herää uusi nykyhetken ja minän kokemus. Herää muisto nuoruudesta, tekee mieli sanoa jotain, ehkä päästä pitkästä aikaa ulkoilmaan. Kipu ja yksinäisyys kenties jatkuvat, mutta niihin suhtautuminen muuttuu.

Esimerkki Mäntyharjulta: Yleisöä tulee ja tuodaan saliin. Osa tulee kyliltä, koska on kuullut esityksestä. Soitan cd:ltä tuttuja sota-ajan melodioita yleisön pikku hiljaa kerääntyessä. Pyörätuolit pysäköidään väleihin ja sivuille, huonokuuloiset huolehditaan eturiviin. Olen jo aloittamassa, kun hoitaja työntää sänkypotilaan puolikaaren laitaan: "Kun se niin haluaa kuulla, jos sille joku lukee."

Joku kuulijani saattaa välillä puhua sekaan omiaan ja hoitaja häntä hyssyttelee, joku intoutuu mukailemaan liikkeellä tai sanalla. Niinkin on sattunut, että joku alkaa selvästi lausua kanssani ja sopeutan omaa rytmiäni hänen rytmiinsä, niin että syntyy pätkä yhteisesitystä. Tavatonta ja sopimatonta ei ole se, että joku loppupuolella nukahtaa, että toinen pitää väsymisen tai kivun vuoksi viedä lepäämään. Useimpien kasvoista ja koko kehosta näkee, että mukana ollaan. Muisti voi olla tiessään, mutta ei kokemusten ja tunteiden kaikupohja, jonka pohjalta runot saavat merkityksensä.

Käytän vanhuksille lausuessani melko paljon heille tuttuja runoja, Leinoa, Kiveä, Viitaa, Mustapäätä. Tynnin "Kaarisilta" sai minulle lausujana sisältönsä vasta varttuneen yleisön kautta. Runoissa esiintyvät nuoruuden ja rakkauden voimalliset tunnot herättävät tärkeitä muistoja. Energiaa, liikettä ja draamallisuutta tarvitaan. Kun esitän Viidan "Kapinaa", nousen tuolille pauhaamaan luteen agitaatiopuhetta. Kaiken kaikkiaan on oltava touhussa täydesti ja todesti. Energiaa kuulijakunnalta kenties puuttuu, mutta ei asiantuntemusta.

Suuret ikäluokat, nuo gutenbergiläisen ajan kasvatit, ovat jo tähänkin asti olleet tuttua väkeä lausuntasaleissa. Esimerkiksi Mikkelin ja Savonlinnan lausujilla on vakioyleisönsä, jossa varttuneempaa väkeä on valtaosa. Tulee kysyneeksi, voisimmeko lausua isommallekin joukolle, ehkä tutummalla runoaineistolla mutta haasteellisuudesta tinkimättä. Me lausujat perustelemme apurahahakemuksiamme useasti produktion ainutlaatuisuudella. Hyvä perustelu hakemukselle voisi olla sekin, että kohdeyleisöksi ajatellaan nimenomaan varttuneempaa väestöä. Tiedän, että muun muassa Suomen Kulttuurirahastossa seniori-ikäluokkien tarpeet ovat nousseet keskusteluun.

Maaliskuussa 2007
Veikko Happonen
hallituksen jäsen, yhteisövastaava
vhappone@luukku.com