Helsingissä 28.9.2026
SEELA SELLA 1936-2026
Ainutlaatuinen. Ihana. Unohtumaton. Legendaarinen. Kaikki superlatiivit on käytetty moneen kertaan. Eivätkä ne silti tunnu riittävän. Seela Sella on nyt siellä, mistä toinen pispalalainen Lauri Viita kirjoitti ”Alfhild”-runossaan. Mutta palataan tuohon runoon vähän myöhemmin. Seela oli suomalaisen teatterin suurimpia, jonka ura kesti jotakuinkin 70 vuotta. Hän lähti/sai lähteä tavalla, joka näillä alansa suurimmilla on tavallista: saappaat jalassa. Mainitaan nyt tässä yhteydessä vaikka Eeva-Kaarina Volanen ja Veikko Sinisalo. Ainutlaatuisen teatteriuran käsittelystä ovat pitäneet viime päivinä huolta sanomalehdet sekä Antti Heikkinen viime vuonna ilmestyneessä hienossa elämäkerrassa ”Sellasta”.
Mutta entä lausunta, runot, mikä oli niiden merkitys Seelalle, Suomen Lausujain Liiton kunniajäsenelle? Hän on kertonut hauskasti, miten esiintyminen oli hänelle luontaista jo hyvin varhain. Hän oli pikkutyttönä lausumassa runoja jossain Tampereen Työväen Teatterin tilaisuudessa, kun muistikatko yhtäkkiä yllätti. Näyttämömiehet vetivät esiripun kiinni, mutta pikkuSeela tuli verhon raosta näyttämölle saatesanoin: ”En minä vielä lopettanut!” Niin sitä pitää, asenne oli kohdallaan jo silloin. Ja kuten tiedämme, kesti loppuun saakka. Elokuun alkupäivinä hän nousi viimeisen kerran lavalle Tampereen Teatterikesässä yhdessä Esko Roineen kanssa. ”Täytyyhän mun ’Rakkauskirjeet’ esittää, kun kerran ihmiset on siihen lipun halunneet ostaa.” Jotenkin noin hän omaan mutkattomaan tapaansa asian muotoili.
Kun puhuin Seelasta pikkutyttönä, havahdun huomaamaan, miten pienikokoinen hän oli, mutta esimerkillinen siinäkin. Pieni koko, vaatimattomat lähtökohdat ja isoksi kokemaansa nenään liittyvät ongelmat eivät Pispalan plikkaa pidätelleet, kun estradit kutsuivat. LausujaSeelaa odottivat niin Raamatun tekstit, juutalaisten kohtaloihin liittyvät runot ja laulut yhdessä Eliksen kanssa, Eino Leino, Lauri Viita ja monet muut. Tuntuu, että Seela oli ehtymätön, mitä tulee osaamiseen, oppimiseen ja jaksamiseen. Kysyi häneltä sitten neuvoa tai pyysi esiintymään johonkin tilaisuuteen, vastaus oli aina selkeä ja konstailematon. Siinä mielessä hän oli aina yks tavallinen Virtanen, kotoisin Luojan palikkaleikistä, jolla nimellä toinen samalta rinteeltä kotoisin ollut – Lauri Viita nääs – Pispalaa kutsui. Paitsi armoitettuna runon tulkkina Kajaanin Runoviikoilta Kustavin Volter Kilpi-päiville, Tampereen teattereista Suomen Kansallisteatteriin tai Temppeliaukion kirkkoon, Seela piti lausuntataidetta yllä myös muilla tavoin. Hänen puheenjohtajuutensa liitossamme jäi valitettavan lyhyeksi, Seela halusi omistautua kokonaan työlleen Kansallisteatterissa, johon sai kiinnityksen -90 luvun alussa. Hänellä oli runsaasti erilaisia ideoita niin taiteellisen toiminnan kuin vaikka Nuoren lausujan -kilpailun osalta. Muistan, kuinka Seela soitteli usein ja kertoi innostuneena uusista ajatuksistaan liittomme ja lausuntataiteen edistämiseksi. Täytyy myöntää, että monesti oli suorastaan hengästyttävä olo noiden puhelujen ja hallituksen kokousten jälkeen. Tuntui siltä, että oma kapasiteetti, aika ja voimat eivät riitä kaikkien hienojen hankkeiden edistämiseen. Huono omatunto oli kuitenkin tarpeeton, Seela muisti aina myöhemmin sanoa, että ilman sihteeriä ja muita aktiiveja mistään ei olisi tullut mitään. Ei tuo ihan paikkaansa pitänyt, mutta kyllä noita sanoja kieltämättä mielellään kuunteli.
Kun Seela Sella nyt on poissa, tuntuu, että jokin aikakausi niin lausuntataiteessa kuin Suomen Lausujain Liitossakin on päättynyt. Juuri ennen 90-vuotispäiväänsä menehtynyt Seela oli viimeinen linkki tuohon sukupolveen, joka oli täysillä mukana jo 1950-luvulla, jolloin lausunnan lippu vielä liehui taiteenlajin kulta-aikojen malliin. ”Luominen” oli Lauri Viidan ja Seelan bravuureita, mutta lopuksi haluan siteerata toista Viidan rakastettua runoa, ”Alfhildia”. Jostakin syystä Alfhild ja Eemeli tuovat tässä tilanteessa mieleeni Seelan ja jo vuonna 1992 edesmenneen Eliksen, joka hänkin Helsingin kaupungin johtavana kulttuurisihteerinä kantoi huolta lausujienkin asioista.
Ja nyt: ”Sieltä he katsovat kotoista mäkeä,/ kissoja, koiria, tuttua väkeä,/ viittoen, luikaten parhaansa mukaan,/ ettemme loukkaisi Pispalan kivissä/jalkaamme kukaan.” – Meitä siis pidetään silmällä, meistä kannetaan huolta. Yritetään olla luottamuksen arvoisia.
Seela Sellaa suurella lämmöllä ja kaipauksella muistellen Iiro Kajas
